Huone oli pimeä, nurkassa oli leveä sänky jota sillä hetkellä käytettiin nukkumiseen. Peiton alla henkilö äänähti murahtavasti kuin vuorenpeikko juostessaan saaliinsa perässä auringon valoon jonka kosketuksesta peikko muuttui kiveksi. Murahduksen syy löytyi tummanruskean matalan neliskanttisen sohvapöydän päältä. Matkapuhelin joka toimitti aamuisin herätyskellon virkaa lirkutteli iloissaan, kuin lintuset aamutuimaan, tosin silloin yleensä aurinkokin pilkistelee horisontin takaa iloiseen oranssiseen tapaan niinkuin auringot yleensä tekevät. Henkilö kääntöi kylkeään ja antoi tuon iloisen videopelin musiikin, joka sillä hetkellä oli herätysäänenä, soida loppuun asti. Viiden minuutin päästä hänen oli kuitenkin noustava ylös sammuttamaan tuo kyseinen härveli koska muuten se lirkuttelisi ylihuomiseenkin asti.

 Kävellessään, tai oikeastaan raahustaessaan kuin nälkiintynyt epäkuollut kohti sohvapöytää, kaksi kissaa, toinen harmaa ja täysikasvuinen, nopeasti katsottuna roikkumahan omaava ja suurinpiirtein kolmevuotias kolli päästi kissoille tyypillisen äänen, naukuen tosin kähisten ja nuohosi henkilön jalkoja. Toinen puolisko kissoista, pieni musta jonka rinnassa oli valkoinen kohta naukui kuin palosireeni, ilmaistaakseen että yöllä oli taas kissanruoka loppu ja antoi selvästi ymmärtää että tuo mielenterveyttä kokeileva ääni jatkuu niin pitkään kunnes sitä ruokaa oli laitettu taas siihen kermansaven kulhoon. Henkilö tervehti kissojaan: "Huomenta, ruokako on taas loppu, voi voi voi voi, no voi voi voi". Hänen tervehtimis tapa kuulosti samalta kuin äidit puhuu lapsilleen. Mies laahusti kaksi kissaa jalkojensa ympärillä keittiöön, otti kaapista kissanaksupussin, aukaisi siitä vähän kulmaa ja kaatoi kulhoon, jonka hän oli kerennyt nostamaan ennenkuin oli mennyt kaapille hellan päälle, äärimmilleen naksuja. Tämän jälkeen hän tovin kuunteli kun kissat pitivät hänelle dueton, dueton joka ilmaisi että nyt olisi äärimmäisen tärkeää saada se kulho tänne kuonojen tasolle. Hän laski kulhon maahan ja katsoi hymyssä suin kun yöeläimet rouskuttivat ruokaansa kuin kaivinkone kauhoo kivistä maata kauhallaan.

 Tupakalla ollessaan henkilö katsahti alas parvekkeeltaan, kerrottakoon että henkilö oli mies, eli korjataan. Tupakalla ollessaan mies katsahti alas parvekkeeltaan pihalle jossa hänen autonsa, tai vanhempiensa autoa joka hänellä oli ollut käytössä jo kesästä asti, oli parkissa. Huometassaan jäässä olevat ikkunat hän mietti hiljaa itsekseen, toki hän olisi voinut hyvin äänekkäästikkin miettiä mutta päätti kuitenkin miettiä hiljaa että joutuu ikkunan raappaus hommiin ja sitä varten joutuu lähtemään muutama minuutti aikaisemmin liikkeelle. Sisälle takaisin mentäessä hän poikkesi saniteettitiloissa hoitamassa aamutoimet jota emme nyt yleisen hyvän nimissä kuvaile sen enempää, se mainittakoon että hän luki Pelit-lehdestä pari arvostelua siellä ollessaan. Toimien jälkeen, joita emme vieläkään emmekä koskaan tule kuvailemaan hän puki päällensä siniset farkut ja valkoisen huppupaidan, sulloi taskunsa täyteen tavaroita jotka kulkivat aina mukana. Hän tarkisti vielä että kaikki oli mukana, herätyskellon virkaa toimittanut puhelin, avaimet, sytytin ja lompakko, otti hän vielä keittiönpöydällä olevan kirjekuoren joka hänen oli vietävä kansaneläkelaitokselle tänään jos hän mieli saada lähipäivinä elämiseen hyvin tärkeää rahaa, mukaan.

 Raapattuan autonikkunat kahteen kertaan, hän suunnisti punaisella Peugeot 309:llä, tuolla ranskalaisten suunnittelemalla koslalla, iänikuisella murheenkryynillä, kohti ammattikoulua...

Jatkuu myöhemmin